6.9.
Keskiviikko

Paatti, meri ja minä. Kuten kuvasta näkyy niin yksi puuttuu.
Meitä järvisuomen kasvatteja - ainakin minua - on aina hirvittänyt ajatus veneilystä merellä. Ainakin yksin. Sillä rannattomalla, pohjattomalla ja myrskyävällä altaalla, jota pitkin pääsee vaikka Amerikkaan.

Tilanne tietenkin helpottuu merkittävästi, kun on kavereita matkassa. Tässä vaiheessa aurinko paistoi, ihmiset juttelivat leppoisia ja itselläkin oli ranteet hieman löystyneet. Hyvät ja perusteelliset opit sopivasti jaksotettuina loivat uskoa omaan osaamiseen ja kykyihin liikkua, kaatua, pelastua ja pelastaa myös tässä ihmiselle niin epäluonnollisessa ympäristössä.

Aamupäivästä lyhyen priifin jälkeen merelle. Rannasta lähtöä, kaarrosta, peruuttamista, suoraan, sivuttain, myötätuuleen, vastatuuleen ja rantautuminen. Tauko Melkonsaaressa ja takaisin lounaalle. Meille oli luvattu, että uida ei tarvitse kuin vasta iltapäivän lopuksi.
Iltapäivällä ei pitkää reissua tehty. Muutama tehokas harjoite ja hups ja plups. Taas oltiin märkiä. Ja kylmissään. Mutta kokemusta rikkaampia.

Summa summarum: Onnistuuhan se liikkuminen näinkin ja ihan kivaa oli, mutta kajakkiopasta minusta tuskin tulee.

Juuri kun oltiin lähdössä kotiin kuivat päällä, niin Opas kehotti kaikkia välinehuoltoon. Niimpä niin, nekin täytyy aina huoltaa.

Päivän mietelause: "Mulla meni puoli päivää miettiessä että oliko se toinen opas mies vai nainen."